Kesäkokouksista maatalousnäyttelyihin

16. 05. 2012

Vaasan läänin maanviljelysseuran merkittävin toimintatapa oli 1860-luvulta asti ollut suuri vuosittainen kesäkokous. Kesällä 1892 Edvard Björkenheim sitten ehdotti, että Mikkelin läänin maanviljelysseuran mallin mukaisesti järjestettäisiinkin neljä kokousta, joissa kaikissa olisi mukana johtokunnan valitsema edustaja.

Miksi näin? Oliko tarpeen korjata sellaista, mikä ei ollut rikki? Taustalla vaikutti epäilemättä jäsenkunnan herännyt tietoisuus ja sääntöuudistuksesta syntynyt rähinä. Paikalliset kokoukset olisivat tuoneet maanviljelysseuraa lähemmäs rivijäseniä, avanneet ovia suljetuksi moitittuun seuraan.

Useiden kokousten järjestäminen ei oikein innostanut johtokuntaa, olihan yhdessäkin jo kyllin työtä. Talvikokouksessa 1893 jäsenkunta kuitenkin päätti, että seura järjestäisi aina neljänä vuonna peräkkäin neljä paikallista maanviljelyskokousta ja viidentenä vuonna yhden, koko läänin yhteisen kokouksen. Ongelmana oli epävarmuus siitä, pidettäisiinkö Vaasassa kymmenes yleinen suomalainen maanviljelyskokous kuluvana vuonna vai sitä seuraavana. Lopulta maanviljelysseura järjesti perinteisen kesäkokouksensa Seinäjoella kesällä 1893 ja käytti kesällä 1894 voimansa yleisen kokouksen organisointiin.

Paikalliskokoukset päätettiin järjestää kesällä 1895 Lapväärtissä, Alavudella, Lapualla ja Kruunupyyssä. Suurista kansanjuhlista ei ollut kyse, sillä johtokunta lupasi paikallistoimikunnille laskua vastaan enintään 50 markan (229 €) avustuksen. Niinpä kokeilu ei osoittautunut rohkaisevaksi. F. W. Lagerstedt ei ollut halukas aloittamaan valmistelutöitä Lapualla ja kokous siirrettiin Isoonkyröön. Alavudellakaan ei saatu aikaan toimikuntaa. Isossakyrössä, Lapväärtissä ja Kruunupyyssä oli kyllä paikalla runsaasti yleisöä ja keskustelu kävi ilmeisen vilkkaana kokouksessa. Näyttelyosastot vaihtelivat, mutta eiväthän ne yhden kunnan alueella voineet kilpailla lääninnäyttelyn rinnalla.

Johtokunta lopetti paikalliskokoukset tähän ja palasi vielä muutamaksi vuodeksi suuriin lääninkokouksiin Oravaisissa, Jyväskylässä ja Lapualla. Kun keväällä 1899 toteutettiin jälleen varoja ja voimia nielevä meijerikokous, päätettiin kesäkokous ensimmäisen kerran maanviljelysseuran historiassa jättää kokonaan pitämättä.

Tauko venyi lopulta useiden vuosien mittaiseksi, kun ensin seuran taloudelliset ongelmat maamiesseurojen perustamiskuluineen ja sitten kovat katovuodet tekivät järjestelyt mahdottomiksi. Katkos merkitsi murrosta myös tapahtuman sisällön suhteen. Kesäkokous alkoi menettää merkitystään ja tärkeämmäksi nousivat näyttelyosastot, joissa pääosassa olivat jo saavutetut tulokset.

Kesällä 1905 päätettiin järjestää kokous ja näyttely Seinäjoella. Tauon jälkeen maanviljelysseura halusi panna parastaan: koskaan aiemmin ei kesäkokous ollut täyttänyt sellaista määrää pöytäkirjan sivuja. Kokous pidettiin henkivakuutusyhtiö Kalevan tiilinavetassa lähellä Seinäjoen asemaa (nyk. Itikanmäellä). Alakertaan sijoitettiin eläimet, yläkerrassa oli tilaa muille näyttelyesineille ja itse kokoukselle. Uutuutena näyttelysuunnitelmissa varattiin osasto myös metsänhoidolle ja metsästykselle sekä järjestettiin havaintoesitys painorehun valmistuksesta. Vanhanaikaisen keskustelun sijasta aika käytettiin esitelmiin ja osastojen havainnolliseen esittelyyn. Karjahuutokaupan järjesti Riihimäen huutokauppayhtiö. Ilmeisesti ensimmäisen kerran joillekin osastoille oli pääsymaksu, ja näyttely tuotti jopa voittoa.

Seinäjoen näyttely jäi viimeiseksi Vaasan läänin maanviljelysseuran kesäkokoukseksi. Tarkoitus oli pitää kokous Alajärvellä kesällä 1908, mutta sortokausien politiikka astui kuvaan: eduskunta hajotettiin ennenaikaisesti ja uudet vaalit määrättiin juuri suunnitelluksi kokousajaksi. Yksimielisesti näyttely peruttiin,eikä Alajärven maamiesseura innostunut järjestämään sitä edes paikallisesti.

Sen sijaan alettiin suunnitella näyttelyä keväällä 1909 Seinäjoelle, Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuraksi muuttuneen järjestön uuteen kotipitäjään. Budjetti oli ehkä tiukka — koneosastolle piti saada näytettävää lainaksi ilman kustannuksia — mutta maamiesseuroja kehotettiin valitsemaan omissa paikallisissa näyttelyissään parhaat eläimet Seinäjoelle, ja jalostusyhdistyksiä rohkaistiin järjestämään tilaisuuksiaan näyttelyn aikana.

Näyttely oli taas tarkoitus pitää henkivakuutusyhtiö Kalevan navetassa, mutta navetta ehdittiin myydä ja muuttaa kehruutehtaaksi. Tilanteen pelasti Östermyran kartanon omistaja, asessori Konstantin Törnudd, joka luovutti tilat kartanosta näyttelylle ilmaiseksi.Tässä näyttelyssä olivat vakiintuneet jo monet nykyaikaiset elementit, kuten painettu näyttelyluettelo ja pääsymaksu, jota vastaan saatu rintamerkki oli erilainen eri päivinä.

Seuraavaksi panostettiin kesään 1913 ja seuran 50-vuotisjuhlanäyttelyyn. Se pidettiin Ilmajoella, koska seinäjokelaisten ”tiettiin olevan vastenmielisiä sitä vastaanottamaan”. Saatiinpa näyttelyopaikaksi vuokrata Seppälän tila, jossa seuran ensimmäinen kesäkokous oli pidetty vuonna 1864.

Seppälän navettaan sijoitettiin kotiteollisuusosasto, ja kentälle nousi punavalkeiksi maalattuja rakennelmia muita osastoja varten, jotka toteutettiin yhteistyössä maataloudellisten erikoisyhdistysten kanssa. Ne myös järjestivät näyttelyn yhteydessä omia tapahtumiaan. Koska puutarhaosastoa ei voitu heinäkuussa näyttävästi toteuttaa, näyttelyalueelle istutettiin puuntaimia.

4.–6.7.1913 toteutettu näyttely oli seuran siihenastisista ponnistuksista suurin. Näyttelyosastot käsittivät yhteensä 854 numeroa, palkintotuomareita tarvittiin kymmeniä, ja lukuisien yhtiöiden lahjoittamia arvokkaita palkintoja jaettiin yli 300, eikä sittenkään kaikkia saatu kulumaan. Ohjelmassa oli runsaasti kulttuuria, kutsuvieraslista oli pitkä ja juhlapäivällisten aikana pidettiin useita puheita.

Näyttelyyn osallistui arviolta 11 000 kävijää, mukana retkikuntia Satakunnasta, Hämeesta ja Oulun läänistä. Kankaalla eristetylle ja lipuin koristellulle juhla-alueelle pääsi kahdesta juhlaportista. Yleisöä varten kentällä oli sekä telefooni että postilaatikko ja lehtimiehille työhuone Ala-Lauroselan yläkerrassa. Yksinoikeuden näyttelykuvien ottamiseen sai kuitenkin valokuvaaja Grönroos Vaasasta. Aikana ennen äänentoistolaitteita ”ohjelmanumeroista ilmoitettiin yleisölle nostettavalla ilmoitustaululla sekä triangelin soitolla, lukuunottamatta fanfaareja”.

Ilmajoen näyttely jäi autonomian ajan viimeiseksi Etelä-Pohjanmaalla. Syyskesällä 1914 oli tarkoitus järjestää puutarhanäyttely Lapualla korvaamaan Ilmajoelta puuttunutta puutarhaosastoa, mutta maailmansodan sytyttyä se peruutettiin. Seuraava maatalousnäyttely järjestettiin jo itsenäisessä Suomessa.

Näiden juhlavien tunnelmien myötä toivotan Maamiesseura-blogin ystäville hyvää helatorstaita. Tutkija kuluttaa kertyneitä ylituntejaan perjantaina, joten silloin ei ilmesty Viikon maamiesseuraa. Tapaamme taas maanantaina 21.5.

Aihe: Maatalousnäyttelyt, Muutoksen tuulia | Ei kommentteja »

Maanviljelysseura kalatalousneuvojana

14. 05. 2012

Vaasan läänin maanviljelysseuran toimialueeseen kuului ensimmäisten vuosikymmenten ajan melkoinen kaistale rannikkoa, jossa asuville kalastus oli luonnollisesti tärkeä elinkeino. Lisäksi Keski-Pohjanmaalta Keski-Suomeen ulottuvalle alueelle mahtui useampia järviä.

Kalastukselle kävikin kuten hevoshoidolle: sitä pidettiin niin itsestään selvänä, ettei sen neuvonnassa seuran apua tarvittu. Kalastus näkyy seuran keskusteluissa pari kertaa, ja kuudennen yleisen maanviljelyskokouksen näyttelyyn 1870 lähetettiin läänistä lohi- ja simpukkaverkkoja.Mutta kalojen istutus sekä pyynnin ja käsittelyn opetus oli yksityisten varassa.

Itseoppineisuus ei kuitenkaan riittänyt valtion kalastuksentarkastajalle. Hänen suosituksestaan senaatin maanviljelystoimikunta esitti, että pari miestä lähetettäisiin opiskelemaan silakan suolausta Ahvenanmaalle tai Turun saaristoon, jotta he sitten levittäisivät taitoa kotiseudullaan.

Yllättäen Vaasan läänin kalastajien keskuudesta tuli peräti 14 hakemusta. Johtokunta kustansi entisen tarkk’ampujan S. A. Westin Raippaluodosta ja itsellinen Karl Johan Långin Maalahdelta kesällä 1886 kahdeksi kuukaudeksi Ahvenanmaalle, mutta miehet palasivat jo kuukauden kuluttua opettajansa mukaan täysinoppineina. Seuraavina parina kesänä West ja Lång kiersivät maanviljelysseuran kustannuksella rannikon kunnissa opettaen silakan suolaamista ja maustamista sekä kalakulhon valmistusta.

Tämän jälkeen kalastuksenneuvonta hiipui taas pariksi vuosikymmeneksi. Kalastusnäyttelyynkään ei haluttu Westin ja Långin toisena opetusvuonna osallistua,ja kun Oulun talousseura lähetti Vaasan lääniin silakansäilytysoppaan, johtokunta ei erikoisemmin siitä kiinnostunut. Kalastusta oli tarkoitus esitellä ensimmäisen kerran Vaasan näyttelyssä 1901, mutta koko näyttely peruuntui. Pari vuotta myöhemmin maanviljelysseuran paikallisosastojen neuvottelupäivillä kalastuksentarkastaja Nordqvistin esitelmää kuuntelivat ruotsinkielisten jäsenten lisäksi muutamat kalastajat.

Hiukan yllättäen maanviljelysseura haki 2 500 markan määrärahaa kalastuksenneuvojan palkkaamiseksi, kun maanviljelyshallitus vuonna 1907 tiedotti tästä mahdollisuudesta, vaikka rannikko ei enää tuolloin kuulunut seuran toimialueeseen. Apuraha saatiin kolmivuotisena, mikä tuntuu vähän hämmentäneen johtokuntaa. Alkuvuodesta 1904 kokouksiin kutsuttiin ensin valtion kalastuksentarkastaja ja sitten Suomen kalastusyhdistyksen asiamies I. Wallenius, joka mm. selosti kalastuskuntien perustamista.

Johtokunta kannatti lämpimästi kalastuksenneuvojan palkkaamista. Neuvojapulan vuoksi päätettiin lähettää kolme stipendiaattia kalastuskurssille Helsinkiin ja valita näistä yksi neuvojaksi. Stipendiaatit valittiin, mutta kurssit näiltä jäivät väliin, kun ne ”olivat olleet ja erehdysten kautta jääneet huomaamatta”. Johtokunta ei antanut periksi, vaan pyysi kalastuksentarkastajalta suunnitelman stipendiaattien opintomatkaan kesällä 1908. Tarkastaja teki suunnitelman, mutta stipendiaattien osallistuminen näyttää kuivuneen vähäiseksi.

Kevätkokouksessa 1908 asiamies Wallenius esitelmöi kalastusasioiden järjestämisestä maanviljelysseuran alueella, ja kokousväki piti asiaa tärkeänä, vaikkei suuria kalavesiä enää seuran alueeseen kuulunutkaan. Kalastuksenneuvojan toimeen oli lopulta kolme hakijaa, joista yksi oli seuran keväisiä stipendiaatteja, mutta häntä ei pidetty työhön pätevänä. Valituksi tuli lohjalainen Eliel Mikko Metsänen.

Kalastuksenneuvonnan järjestäminen oli viimeisiä toimenpiteitä, joita maanviljelysseura teki Vaasasta käsin, sillä toiminta siirtyi Seinäjoelle 1909. Johtokunnan pyynnöstä Metsänen valmisteli suunnitelman kalastuksen edistämisestä nimen omaan Etelä-Pohjanmaalla. Sen mukaan oli lähdettävä perusasioista: olosuhteiden tutkimisesta, asetustietouden levittämisestä ja rauhoituspiireistä. Johtokunta hyväksyi esityksen ja lupasi hankkia Metsäsen tarvitsemat työvälineet.

Eliel Metsänen oli asiastaan innostunut mies, joka tutki järviä ja teki runsaasti ehdotuksia kalojen istutuksista, hautomalaitoksista ja muusta tarpeelliseksi näkemästään.Metsäsen työ kantoikin hedelmää jarviseudulla ja jokivarsissa kalanistutuksen ja kalastuskurssien kautta.

Vuodesta 1911 alkaen Metsänen oli Etelä- ja Keski-Pohjanmaan maanviljelysseurojen yhteinen neuvoja, samoin kuin hänen seuraajansa, Hannes Alfons Limnell (myöh. Lumme).Uuden valtionavun tuella järjestettiin Lummen ehdotuksesta muikun säilöntäkurssit sekä jatkettiin vesistöjen tutkimusta yhteistyössä Suomen kalastusyhdistyksen kanssa. Kalastuskurssit jatkuivat, ja nyt myös kilpailtiin kalanviljelyssä.

Ensimmäisenä kalastusseurana maanviljelysseuran johtokunnalle lähetti sääntönsä hyväksyttäväksi Lappajärven Keskikunnan kalastajaseura, joka olisi halunnut liittyä maanviljelysseuran jäseneksi. Asia hämmensi johtokuntaa, joka lopulta kalastusvaliokunnan esityksestä päätti olla ottamatta pelkkiä kalastusseuroja jäsenikseen. Jos jäseneksi halusi, seuran nimi pitäisi muuttaa maamies- ja kalastusseuraksi.

Etelä- ja Keski-Pohjanmaan maanviljelysseurojen yhteisen kalatalousneuvojan paikan vapautuessa keväällä 1919 eteläpohjalaiset olivat periaatteessa valmiit jatkamaan työtä, vaikka mainitsivatkin kalastushallitukselle ”seuran ikävät kokemukset tähänastisesta toiminnasta kalatalouden edistämiseksi”. Ilmeisesti ensimmäisen aktiivisen kalatalousneuvojan jälkeen toiminta ei ollut juuri edistynyt, eikä maataloushallitus enää valtionapua myöntänytkään. Keski-Pohjanmaalla neuvontatyö jatkui vuoteen 1929. Eteläpohjalaisten yhteistyö Suomen kalastusyhdistyksen kanssa hiipui määrärahojen puuttuessa, ja 1930-luvun alussa koko järjestöstä erottiin vedoten siihen, ettei seuran alueella ollut edellytyksiä kalastusneuvontaan.

Vuoden 1936 menoarviota suunniteltaessa Jalo Lahdensuo ja Oiva Jääskeläinen yllättäen esittivät valtionavun hakemista kalastuksenneuvojan toimen perustamiseksi. Epäröivä johtokunta selvitteli asiaa ja tuli myönteiseen tulokseen. Vappuna 1937 aloitti työnsä kalastuksenneuvojana oululainen Antti Vepsäläinen, joka hoiti tehtävää 1950-luvun alkuun saakka. Hän toteutti kalan- ja rapujen istutusta ja koekalastuksia sekä toi kalastustointa yleisön tietoisuuteen kalapäivillä yhdessä Suomen kalastusyhdistyksen kanssa. Ahkeria kalanistuttajia palkittiin ja saatiin alkuun Etelä-Pohjanmaan järvien tutkimus sekä istutus- ja hoitosuunnitelmia.

Vimpelin kalastuskunta perustettiin 1939, ja heti sodan jälkeen seuran alueella toimi jo Alavuden, Kuortaneen, Vimpelin, Isojoen ja Isojoen Villamon kalastuskunnat, jotka valvoivat kalastustoimen laillisuutta. Niin kalastusseurojen kuin ‑kuntien toiminta oli muuten laimeaa ennen uuden kalastuslain voimaantuloa. Vuoden 1952 kalastuslaki edellytti kalavesien asettamista perustettavien kalastuskuntien omistukseen sekä antoi määräyksiä kalastusseurojen toiminnasta. Etelä- ja Keski-Pohjanmaan maanviljelysseurojen yhteiseen kalatalousvaliokuntaan kuului kummastakin seurasta yksi johtokunnan jäsen ja yksi kalastuskuntien ja -yhdistysten edustaja.

1950-luvun puolivälissä seuran alueella toimi 20 kalastuskuntaa ja neljä kalastusseuraa. Jo vuonna 1957 johtokunta aikoi esittää syyskokoukselle, että ne hyväksyttäisiin tästä lähin seuran jäseniksi samoin velvollisuuksin ja oikeuksin kuin maamiesseuraliitot. Esitys jäi tekemättä, mutta keväällä 1961 johtokunta hyväksyi omin päin seuran jäseniksi 10 kalastusseuraa ja 20 kalastuskuntaa, joiden kohdalla sovelsi sääntöjen maamiesseuraliittoja koskevaa kohtaa. Virallisesti kalastusjärjestöjen jäsenyys hyväksyttiin seuraavan vuoden syyskokouksessa, ja tämän jälkeen kalastuskuntia ja -seuroja liittyi ahkerasti maanviljelysseuraan. Tämän jälkeen kalatalousneuvonnan päähuomio olikin niiden toiminnan ohjauksessa.

Sota-aikana kalastuksenneuvonta oli ollut lähinnä  kalanviljelyksen edistämistä. Vuonna 1945 maataloushallituksen ja Kansanhuoltoministeriön määräyksestä kalastusneuvojan kautta mm. jaettiin kalastustarvikkeitä, joskin täysin riittämättömiä määriä. Määrärahojen vähyyden takia enemmistö neuvojan ajasta kului henkilökohtaisessa neuvontatyössä, rahaa ei ollut niinkään kursseihin ja luentoihin.

Kun kalatalousneuvoja Antti Vepsäläinen erosi vuoden 1952 lopulla toimestaan,hänen tilalleen valittiin lappajärveläinen Antti Ahvenniemi edelleen yhteistyössä Keski-Pohjanmaan maanviljelysseuran kanssa. Uuden ja innokkaan työntekijän myötä toiminta kalatalouden hyväksi voimistui. Ahvenniemen jälkeen uudeksi yhteiseksi kalatalousneuvojaksi tuli Voitto Uusimäki vuodesta 1957 alkaen. Hänen aikanaan toteutettiin mm. alueen vesistöjen tutkimusta ja runsaasti istutuksia. Ostettiinpa seuralle Paalijärven lammikkoviljelysten maa-alue, joka myytiin muutaman vuoden kuluttua Joensuun–Pajalan vesijohtoyhtymälle.

Keväällä 1964 Keski-Pohjanmaan maanviljelysseura anoi omaa kalatalousneuvojaa, joten eteläpohjalaiset päätyivät samanlaiseen anomukseen. Veikko Uusimäki kyllä jatkoi maakuntien yhteisenä neuvojana, mutta pelkästään Etelä-Pohjanmaata varten palkattiin elokuussa 1966 Jorma Alajoki. Kun Uusimäki jäi saman vuoden lopussa pois toimestaan, Alajoki jatkoi ainoana neuvojana.Toiminnassa osallistuttiin mm. kalanviljelylaitosten tukemiseen sekä vesistötutkimuksiin.1960-luvun lopulla tulvasäännöstelytoimet nostivat esiin voimakkaammin myös vesistöjen suojelun.

Kun vuoden 1970 organisaatiouudistus lakkautti vanhan maanviljelysseuran ja tilalle perustettiin kaikki neuvontajärjestöt sisäänsä sulkeva maatalouskeskus, siihen liittyivät myös kalatalouden jäsenjärjestöt, ja johtokunnassa istui yksi nimenomaan kalatalouden asiantuntijaedustaja. Maatalouskeskukseen perustettiin marraskuussa 1970 erityinen kalatalousosasto jatkamaan neuvontatyötä, jota toteutti edelleen kalatalouskonsulentti, Jorma Alajoen jälkeen vuodesta 1972 Matti Tuhkanen.

 

Aihe: Kalastus, Neuvontatyön vaiheita | Ei kommentteja »

Viikon 19 maamiesseura: Seinäjoki 1906

11. 05. 2012

Nykypäivän kasvavaa Seinäjoen kaupunkia katsellessa ei aina ehkä muista, että se oli alkujaan ensin Ilmajoen sivukylä ja vasta 1890-luvulta asti oma kuntansa, joka kehittyi lähinnä rautatien risteysaseman ansiosta. Maatalous oli Seinäjoella yhtä tärkeä elinkeino kuin missä tahansa muualla maakunnassa, ja se näkyi pitkään aivan kaupungin keskustassakin. Luonnollisesti siis myös Seinäjoelle perustettiin maanviljelysseuran paikallisosasto, joskin talousseuran nimellä. Vasta vuodesta 1909 alkaen ryhdyttiin paikallisjärjestöjä nimittämään säännönmukaisesti maamiesseuroiksi.

Seinajoen Talousseuran vuosikertomus vuodelta 1906.

Seinäjoen talousseura on nyt taakseen jättänyt kuudennen toimintavuotensa. Kieltämättä suuresta merkityksestä onkin sen toiminta ollut tällä ajalla.

Isällistä huolta läänin pääseura on sille osoittanut kuluneina vuosina. Esitelmien, luennoiden y. m. kautta on emäseura ammattimiesten avulla tahtonut tukea ja varmentaa seuramme kulkua päämaaliaan kohden. Monet ovat ne toimenpiteet, jotka siltä taholta ovat osaksemme tulleet.

Seuramme johtokuntaan ovat viime vuonna kuuluneet: maanviljelijät Juho Jouppi esimiehenä, K. Katila, K. Siirilä, kansakoulunopettaja V. Kivekäs, sekä allekirjoittanut rahastonhoitajana ja kirjurina.

Esitelmiä ja luennoita ovat pääseuran ammattimiehet pitäneet seuraavissa aineissa: Karjanhoidosta, metsänhoidosta, palkokasviviljelyksestä, lannanhoidosta ja puutarhanhoidosta. Keskustelut esitelmien johdosta ovat olleet omiaan valaisemaan alustuksissa mainittuja pääelinkeinomme tärkeitä asioita.

Kilpailuja karjanhoidon alalla on edelleen jatkettu viime talvenkin aikana. Palkitseminen on tapahtunut palkinnot tasan jakaen karjanomistajan ja karjanhoitajain kesken, jälkimmäisiile säästöpankkikirjoina palkintoa vastaavalle summalle. Tämä tapa on huomattu olevan tehokkaana keinona herättämään innostusta ja harrastusta karjanhoitajiin, sekä on alkuna säästäväisyyden herättämiseksi nuorisossa.

Juurikasvien, etupäässä turnipsien, viljelyksestä ovat kilpailut olleet käynnissä. Paikkakunnalla on sanotun juurikas- ym viljelys huomattavasti lisääntymässä.

Puutarhanhoidossa on kilpailuja ollut entiseen tapaan. Siitä voi sanoa, että seuran vaikutusaikana on sen hoito saanut yhä enemmän kannattajia.

Yhteisostoa on harjoitettu vähemmässä määrässä, tilaamalla jäsenille noin 1,200 kg. hietaherneen (peluskin) siemeniä, joita hyvällä menestyksellä on viime kesänä viljelty, joten mainitun rehukasvin viljelys on saanut varmoja kannattajia paikkakunnalla.

Lannoituskokeita nurmien päältälannoituksella on tehty kolmella eri tilalla, sekä monissa eri muodoissa. Kertomukset tuloksista ovat kokeilijat antaneet, ja viime syyskokouksessa ne olivat keskustelun alaisina, saavuttaen yleistä kannatusta.

Kgkouksia on seuralla ollut 4 ja johtokunnalla 5.

Seinäjoella, Tammikuun 24 p:nä 1907.
Alfr. Raine.

Aihe: Viikon maamiesseura | Ei kommentteja »

Vaikeuksien kautta voittoon?

9. 05. 2012

Aina joskus tilaushistorian tekijä kuulee kommentteja, joiden esittäjät varmasti ihan hyvässä tarkoituksessa uskovat historiantutkimuksen olevan helppoa, hauskaa ja lähinnä sellaista kirjoittelua. (Järkyttävin muistoni alalta on jommankumman maakuntalehden vuosikymmenen takainen maininta siitä, miten Hullu luokka -kirjoistaan tunnettu kirjailija Kaisa Ikola kirjoittaa Laihian seurakunnan 500-vuotishistoriaa. Siinä tunsi vastavalmistunut filosofian maisteri ensimmäisessä työpaikassaan itsensä vähemmän uskottavaksi! :) )

Toki minullakin oli tämä harhakuva vielä silloin, kun lähdin alaa opiskelemaan. Ja onhan historia hauskaa, jos arkistolähteitä selailee omaksi ilokseen, tai jos etsii salapoliisin lailla jotakin tiettyä tietoa.

Valitettavasti vain historiantutkijan arkipäivä on aika paljon kuivempi: kyse on  enimmäkseen ihan oikeasta raa’asta työstä. Tietysti työmäärä riippuu aiheen ja aikakauden laajuudesta, mutta joka tapauksessa tutkimusta varten on vähintäänkin silmäiltävä tuhansia sivuja yleensä käsin- ja monesti  ruotsiksi kirjoitettuja asiakirjoja, joista on osattava poimia muistiinpanoihin tärkeät asiat.

Vaikka kokemus auttaa tässäkin tehtävässä, jokainen historia on silti aloitettava alusta. Harvoin tutkija itse tietää juuri mitään tutkimuksen kohteesta: kuva rakentuu pala palalta. Parhaassa tapauksessa voi tuntea ammattiveljen tai -sisaren, jonka kanssa asioista keskustella, mutta enimmäkseen tilaushistorioitsija tekee työtään täysin yksin, saman alan työkaveria ei naapurihuoneessa ole. Ja koska tilaushistorian aikataulu ja sivumäärä on aina rajoitettu, työn  pitää tapahtua suhteellisen ripeästi ja liikaa rönsyilyä karttaen.

Totta kai lähteistä putkahtelee esiin herkkupaloja, joita olen täällä blogissakin koettanut teille esitellä. Joskus pääsee myös koskettamaan paperia, jonka pelkkä fyysinen olemassaolo luo mystisen tunteen yhteydestä menneisiin polviin. Silti varsinainen lähdetutkimus on enimmäkseen kaikkea muuta kuin helppoa tai hauskaa — saati tässä vaiheessa vielä yhtään luovaa.

Mutta onneksi heti, kun muistiinpanoja on yhtään kasassa, niistä saa alkaa kasata tekstiä. Ensin pala kerrallaan, ylös merkittyjä tietoja rungon sekaan sirotellen, sitten niitä muokkaillen, käännellen ja väännellen. Se tunne, kun palaset loksahtavat paikalleen, kun tajuaa asiayhteyden ja saa vedettyä siitä tapahtumalinjan sekä sen perusteella oman päätelmän, on uskomaton. Se on melkein kuin matka aikakoneella: nyt minä tiedän mitä tapahtui! (Vaikka tietysti kyse on vain tutkijan päätelmästä: historia ei ole luonnontiede.) Silloin tutkija liihottelee pitkin käytäviä räpättäen tohkeissaan ja pitää historiantutkimusta maailman jännittävimpänä hommana.

Vielä tätäkin paremman tunteen saa, kun pääsee korjailemaan muiden tekemisiä. Tosin olen törmännyt siihenkin, että vastapuoli repeää nauruun — “mitä, historiassa?” — kun kerron löytäneeni jotakin uutta. Mutta uskokaa tai älkää, historiantutkimus ei ole jäänyt Topeliuksen aikakauteen, vaan ihan jopa samoista lähteistä voi eri aikana elävä ja taustoiltaan erilainen tutkija tehdä aivan omanlaisensa päätelmät!

Maanviljelysseuran historiasta on tehty jo neljä aiempaa juhlakirjaa, ja maakunnallisesti vaikuttava järjestö esiintyy näkyvästi myös Etelä-Pohjanmaan historiassa. Sitä mellevämpi olo on tullut, kun olen todennut joidenkin asioiden olevan aivan toisin, kuin tähän asti on väitetty. Toki seuran 200-vuotishistorian tekijä ehkä sitten paljastaa minun tutkimustulosteni olevan roskaa, mutta siihen asti aion nauttia niistä!

Kun nämä tunnelmat tietää etukäteen, jaksaa myös lähderumban.  Tietää, että voitto häämöttää jossakin, että lopulta saa pitää käsissään ensin oikovedosta (jota luetaan paniikinomaisesti vielä mahdollisia epäloogisuuksia etsien) ja lopulta kirjaa, jonka kannessa on oma nimi ja jonka tekstin ja kuvamateriaalin on itse luonut ja valinnut.

Se kirja pannaan hyllyyn ja sitä jaetaan joululahjana kovaonnisille sukulaisille. Mutta itse sitä ei uskalla lukea ennen kuin vuosien perästä. Ettei vain löytäisi virheitä.

 

Aihe: Tilaisitko historian?, Tutkimustyö | 3 kommentteja »

Kotitalous- ja puutarhaneuvonta ennen maatalousnaisten aikaa

7. 05. 2012

Maanviljelysseuran oma kotitalousneuvonta syntyi maamiesseurojen myötä 1900-luvun alkupuolella, kun paikallisjärjestöt tilasivat neuvojia pitämään ruuanlaitto- ja säilöntäkursseja. Puutarhaneuvojan työpäivistä enemmistö kuluikin niiden pitämisessä, tilauksia tuli jopa liikaa yhden opettajan toteutettaviksi, eikä kaikkia oppilaaksi haluavia voitu ottaa sisään. Tämä siitä huolimatta, että ruuanlaittokurssille osallistuminen oli maksullista ja lisäksi oppilailta kannettiin päivärahoja ruokatarvikkeiden ostoon. ”Ilokseni olen huomannut, että joka paikassa mihin kurssit oli pyydetty, otettiin ne lämpimästi vastaan”, totesi kotitalousneuvoja Laina Heikkilä säilykekursseista, ja ”hauska on nähdä miten innokkaasti emännät ja emänniksi aikovat puuhaavat kursseilla” neuvoja Mari Väänänen ruuanlaittokursseista.

Laina Heikkilän mentyä naimisiin vuoden 1911 lopussa ja luonnollisesti silloin erottua toimestaan päätettiin säästösyistä, että vain Mari Väänänen pitäisi kursseja, joiden pituus supistettiin kahteen viikkoon.Vaikka tämä tarkoitti sekä opettajalle että oppilaille pidempiä päiviä, Väänänen iloitsi kurssien suosiosta ja mainitsi usein kuulevansa kiitoksia maanviljelysseuraa kohtaan. Kun valtionapu supistui vuoden 1915 alusta, säilykekurssien järjestäminen aiottiin lopettaa, mutta johtokunta tuli jo kesällä katumapäälle ja päätti pitää kurssit.

Puutarhaneuvonta jatkui Seinäjoelle muuton jälkeen osittain uusin, osittain vanhoin ja hyviksi havaituin muodoin. Vuonna 1908 aloitettua mallipuutarhatoimintaa jatkettiin muutamina vuosina, joskin seuran rahavarojen vähäisyys esti uusien puutarhoiden perustamisen. Mallipuutarhat oli todella tarkoitettu esimerkiksi: johtokunta kielsi mallipuutarhaoikeudet niitä anoneelta Matti Kärnältä Ylistarosta, koska Ylistarossa puutarhanhoito oli jo kyllin hyvällä tolalla.

Kaikkialla asiat eivät olleet näin hyvin, sillä seuran syyskokouksessa 1911 puheenjohtaja Björkenheim korosti ”oman pikku puutarhan” merkitystä joka taloudessa. Niinpä puutarhaneuvoja Väänänen esitti puutarhakilpailuja, joita alettiin lopulta toteuttaa 1910-luvun puolivälissä. Samoin puutarhakurssit jatkuivat suosittuina.

Puutarhureita saivat tilata myös yhteisöt, jotka joutuivat jonottamaan seuran jäsenten takana. Jo syksyllä 1911 Mari Väänänen sai työskennellä hautausmaan järjestelyissä. Hän totesi, ettei ollut mikään ihme jos kalmistoja pelättiin, kun varsinkin käytöstä jääneella hautausmaalla laskeneet haudat, lahoavat puuristit ja ränsistyneet puut tekivät ”surullisen ikävän vaikutuksen”. 1910-luvun puolivälissä kuitenkin jo toivottiin, että yksityisten tilaukset siirtyisivät vähitellen paikallisille puutarhaneuvojille ja seuran puutarhureja ”voitaisi käyttää muihin töihin, jotka paremmin sopisivat ajan vaatimuksiin”.

Silti puutarhurien työ ei ollut ruusuilla tanssimista edes kuvaannollisesti. Sekä puutarhuri A. W. Henriksson että Väänänen valittelivat edistyksen hitautta ja perustettujen puutarhojen laiminlyöntiä. Maanviljelysseura suunnittelikin valtakunnallista suurta puutarhanäyttelyä Lapualle syksyllä 1914, koska edellisvuoden maatalousnäyttely oli pidetty niin varhain kesällä, ettei sinne ollut saatu puutarhaosastoa. Näyttelystä oli tarkoitus tehdä koko puutarha-alaa leikkokukista hedelmäpuihin esittelevä suurtapahtuma, mutta maailmansodan alkaminen heinä–elokuun taitteessa katkaisi suunnitelmat ja aiheutti näyttelyn peruuntumisen.

Aihe: Kotitalous, Maa- ja kotitalousnaiset | Ei kommentteja »

Viikon 18 maamiesseura: Jurva 1910

4. 05. 2012

Jos joku ihmettelee, minkä takia nämä Viikon maamiesseurat ovat kaikki 1900-luvun alkupuolelta, selityksenä on säästäväisyys. Ensimmäisen maailmansodan alettua maamiesseurojen omat vuosikertomukset korvattiin yhteenvedolla, jossa ei ole enää lainkaan näitä herkullisia yksityiskohtia. Onneksi noin 15 vuoden aikana julkaistujen kymmenien maamiesseurojen vaiheissa riittää silti pitkäksi aikaa nautiskelemista.

Tänään mennään Jurvan kirkonkylään.

Jurvan Maamiesseuran kertomus.

Hiljaista, tyyntä on raatajan työ. Vakaana maamies miettii, punnitsee ja arvostelee, ennenkuin uudistuksiin talossaan ryhtyy. Mutta muuttuneet olot taloudellisella alalla pakottaa häntä miettimään, mistä saada tuloja yhä kasvaville menoille. Vakavimmallakaan harkinnalla ei hän muuta tulolähdettä löydä kun pelto ja karja, joskin hyvin hoidettuna metsä on kolmas tulolähde.

Seuramme johtokuntaan ovat kuuluneet: maanv. ja lautamies Iisakki Nikkola esimiehenä, Tuomas Hiipakka kirjurina ja rahastonhoitajana muina jäsenina Mikko Mänty, Juho Alakoski, Matti Hiipakka ja Tuomas Ylikoski. Varajäseninä Jaakko Vainionpää ja poliisi Ristiluoma.

Seuralla on vuoden kuluessa ollut 3 yleistä ja 3 johtokunnan kokousta, joissa on ollut keskustelua maanviljelyksestä, karjan sekä metsän hoidosta, ja monista muista maamiehen taloutta koskevista asioista.

Maataloudellisia kilpailuja seuralla oli kesän ajalla vihantarehu, heinä- ja juurikasvi kilpailut, joissa kahdessa ensinmainitussa sai pääseuralta kunniapalkinnot talokas Jaakko Hiipakka.

Seuramme on uhrannut kilpailuihin 105 mk. Palkintotuomareina toimi seuramme puolesta Iisakki Nikkola ja Tuomas Hiipakka, pääseuran puolesta J. H. Roos ja A. Hannula.

Seuramme alueella Antti Tarkkasen tilalla on ollut metsänhoidonneuvoja Kupilan ohjaamana metsäpäivät.

Pääseuran virkailijat ovat pitäneet seuramme tilauksesta esitelmiä maatalouden eri aloilta.

Pääseuralta on avustusta saatu 151. mk, jolla kilpailuja on voitu saada toimeen ja josta lausun seuran puolesta nöyrimmät kiitokset.

Jurvassa tammikuulla 1911.
Tuomas Hiipakka.

Aihe: Viikon maamiesseura | Ei kommentteja »

Maakuntakeskusta rakentamaan

2. 05. 2012

Kesäkuun ensimmäisenä päivänä vuonna 1909 toimialueeltaan kutistunut mutta toiminnaltaan voimistuva, Vaasan läänin maanviljelysseurasta Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuraksi nimensä muuttanut yhdistys siirtyi Seinäjoelle, vuokralle Sameli Lehtisen taloon.

Johtokunta, joka oli vastustanut muuttoa kynsin hampain, joutui kääntämään takkinsa: jo syksyllä Edvard Björkenheim ”huomautti, että nykyisessä paikassa Seinäjoella on tultu toimeen paremmin kuin on luultukaan”. Johtokunta oli täysin kotiutunut Seinäjoelle viimeistään tammikuussa 1911, jolloin ”seuran kokoussalin akkunoihin päätettiin hankkia verhot sekä eteiseen muutamia vaatenauloja”. Niinpä seura ryhtyi pian määrätietoiseen työhön sekä maakunnan yleisen elämänlaadun että Seinäjoen hyväksi.

Tähän asti lähinnä maanviljelyspiireissä pysytelleen seuran toiminta sai uuden muodon, kun Edvard Björkenheim ehdotti erityisten maakuntapäivien järjestämistä syksyllä 1911. Tämä ensimmäinen maakuntapäivä illanviettoineen pidettiin Ilmajoella marraskuun puolivälissä 1911, ja se keräsi 700–800 osanottajaa. Keskustelukysymyksiksi nostettiin kunnanvaltuustojen käyttöönotto, verotuksen uudistaminen, raittiuskysymys ja salapolton vastustaminen, osuustoiminta, maatalouden nykytila sekä kansanopistojen kannatus.

Näitä tilaisuuksia alettiin järjestää säännöllisesti vähintäänkin muutaman vuoden välein, ja ne antoivat maakunnan väelle kanavan todella toimia epäkohtien eteen. Niinpä esimerkiksi tuberkuloosinvastustaminen ja maakunnallisen keuhkotautiparantolan perustamisen kiirehtiminen nousivat esiin parissakin kokontumisessa. Aihe oli polttava, sillä noihin aikoihin maanviljelysseuran alueen 29 kunnassa viidennes kuolleista menehtyi tuberkuloosiin, Ylihärmässä jopa kolmannes. Maakuntapäivistä sai alkunsa keuhkotaudin vastustamisyhdistyksen toiminta maakunnassa.

Syksyllä 1912 Björkenheim ehdotti hiukan toisenlaisen tilaisuuden eli kunnallispäivien järjestämistä Tampereen mallin mukaan. Kaksipäiväisessä tapahtumassa keskusteltiin nimenomaan kuntien toiminnasta: verotuksesta, tientekovelvollisuudesta, köyhäinhoidosta ja kunnallisesta mielisairaanhoidosta, kiinteistöjen hankkimisesta maalaiskunnille sekä kansanopiston merkityksestä. Juuri tämän tilaisuuden keskusteluista sai alkunsa piirimielisairaala, jonka sata sairaspaikkaa avattiin Törnävällä 1923 yli sadan kunnan voimin.

Mielenkiintoista on, että maanviljelysseura näkyi osanottajille eräänlaisena maakuntaliittona, jonka kautta yhteisiä asioita vietiin eteenpäin. Raittiusasiaa tuotiin esiin seuran omissa kokouksissa ja tiedonannoissa, yleistä kansanvalistusta tuettiin Etelä-Pohjanmaan opiston kautta, pyrittiin parantamaan Suupohjan radan matkustajaliikennettä ja tehtiin yhteistyötä Etelä-Pohjanmaan nuorisoseuran kanssa.

Seura saattoi saada moitteitakin oman tontin rajojen ylittämisestä, sillä syyskokouksen avauspuheessaan 1913 Edvard Björkenheim pohti, oliko oikein hajottaa voimia niin moniin ei-maataloudellisiin suuntiin. ”Jos johtokunnan jäsenistö on niin monipuolinen ja sen voimat riittävät pitämään tuollaistakin toimintaa yllä, supistamatta alkuperäiseen tarkoitukseen tähdättyä tointa, on tuo toinenkin puoli työtä yhtä oikeutettua kuin toivottavaakin”, hän totesi. ”Seuraan kuuluu tuhansia jäseniä, eikö seuran ole oikeus heidän etuaan valvoa muissakin kuin maataloudellisissa asioissa!” Myöhemminkin hän muistutti, että esimerkiksi kunnallisasiat, terveydenhoito ja naisten ja nuorten ”herätystyö” koskivat viljelijää, vaikka eivät sinänsä olleet maataloudellisia asioita.

Ensimmäisenä maakunnallisena toimijana risteysasemalle muuttanut maanviljelysseura vaikutti omalta osaltaan myös siihen, että Seinäjoki alkoi kasvaa maakuntakeskukseksi. Maakunnan väki oppi tulemaan sinne kokouksiin ja vähitellen myös muille asioille.

Vielä 1910-luvulla johtokunta salli työntekijöidensä asua missä päin maakuntaa nämä halusivat, kunhan olivat lähellä rautatietä. 1920-luvun alussa periaate muuttui ja Seinäjokea ryhdyttiin määrätietoisesti korostamaan niin seuran kuin työntekijöiden keskuspaikkana. Muualla asuvia neuvojia ja konsulentteja kehotettiin selväsanaisesti muuttamaan Seinäjoelle, ja määräystä tehostettiin palkankorotuksin ja vuokra-avuin.Vain puutarhuri Henriksson sai ehkä pitkän työuransa nojalla asua Vaasassa ja kalatalousneuvoja järviseudulla.

Seuraavalla vuosikymmenellä seura ryhtyi toimiin yhteisöjen saamiseksi kauppalaan. Pyrkimykset Vientikunta Munan (nyk. Munakunta) sivukonttorin perustamisesta Seinäjoelle eivät syksyllä 1932 tuottaneet tulosta,mutta keväällä 1937 pidettiin Valtion viljavarastotoimikuntaa sekä maanviljelysseuran että kauppalan vieraana kuin piispana pappilassa. Ei siis ihme, että valtion uusi viljavarasto aloitti toimintansa Seinäjoella 1938.

Ainoa kerta, jolloin maanviljelysseura ei halunnut tukea kotipaikkansa kehitystä, oli rakenteilla olleen Lakeuden ristin penkki- ja tuolirahastokeräys 1958. Siihen ei katsottu ”olevan aihetta suostua, koska varojen hankinta tällaisiin tarkoituksiin kuuluu lähinnä Seinäjoen paikallisille liikkeille ja laitoksille ja yksityisille”.

Sattumaa tai ei, monet yhteiskunnan rakenteet noudattelivat sittemmin Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuran toimialueen rajoja: Etelä-Pohjanmaan talousalue muodostui seuran alueesta ja Ähtäristä, ja keskusammattikoulu- ja seutukaava-asiat suunniteltiin 1950-luvulla seuran toiminta-alueen mukaan. Omalla tavallaan maanviljelysseura loi sen Etelä-Pohjanmaan, jonka me nykyään tunnemme.

Aihe: Aikakausien kuvia, Muutoksen tuulia | Ei kommentteja »

Viikon 17 maamiesseura: Kannus 1907

27. 04. 2012

Vielä Keski-Suomen ja rannikon ruotsinkielisten kuntien muodostettua omat maanviljelysseuransa kuului Vaasan läänin seuraan koko Etelä- ja Keski-Pohjanmaa. Niinpä tämän viikon maamiesseurana on Kannuksen maanviljelysyhdistys vuodelta 1907. Keski-Pohjanmaalla toimi kyllä omakin maanviljelysseura jo vuodesta 1905 alkaen, ja se itsenäistyi vuonna 1909. Tämän jälkeen Vaasan läänin maanviljelysseurasta tuli Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseura.

Koska tutkija lepäilee ylityötuntiensa varassa vappuaaton, palaamme historian pariin taas keskiviikkona 2.5. Hyvää vappua maamiesseurablogin lukijoille!

Kannuksen Maanviljelysyhdistyksen kertomus
v. 1907.

Yhdistyksen toimihenkilöinä ovat vuoden kuluessa olleet: esimiehenä ja kirjurina lukkari O. Heimola, rahastonhoitajana puuseppä A. O. Annala, ja muina jäseninä toimikunnassa taloll. Antti Isohanni, Herm. Lahti, J. Roikojokela, Erkki Lund ja J. Tuisku.

Yhdistys on vuoden kuluessa pannut toimeen turvepehkukilpailun, jossa palkittiin 3 eri henkilöä. Myöskin yhdistys pani toimeen kilpailun kesantopellon hoidossa, jossa palkittiin 5 eri henkilöä.

Emäntäkoulun eli ruuanvalmistuskoulun on yhdistys pannut tointeen neiti Himasen johdolla, joka koulu kesti viisi viikkoa ja oli koulussa 15 oppilasta. Yhdistys toimeenpani myös säilykekurssit neiti Soidinsuon johdolla. Oppilaita oli kursseissa 10.

Yhdistys on myöskin ostanut Osakeyhtiö Agrosilta viljanlajittelukoneen, jota pienempää vuokraa vastaan lainataan yhdistyksen ulkopuolellekin.

Yhdistyksellä on ollut kokouksia kuusi, joissa on pääasiallisesti keskusteltu maanviljelyksestä ja karjanhoidosta. Johto- eli toimikunnalla on ollut kokouksia kaksi.

Kannus jouluk. 30 p. 1907.
G. Heimola.

Aihe: Viikon maamiesseura | Ei kommentteja »

Kokeita ja uusia lajikkeita

25. 04. 2012

Jos maanviljelysseuran ensimmäiset vuodet olivat olleet taistelua ennakkoluuloja vastaan ja uusien työvälineiden puolesta, alkoi toiminnassa näkyä vähitellen tieteellisiä piirteitä.

Jo vuonna 1872 senaatin maanviljelystoimikunnan johtajan, senaattori von Bornin lähettämää kanadanohraa jaettiin läänin maanviljelyskouluille ja kuntiin kapoittain sillä edellytyksellä, että kylväjä raportoisi satotuloksista. Kymmenen vuotta myöhemmin lääninagronomi K. O. Laurén välitti johtokunnalle pienen määrän idänkirvelin (chaerophyllum prescottii) mukuloita, joiden siemennettyä kasvia istutettiin Korsholman maanviljelyskoululle ja Vaasaan.

Varsinaisen koekenttätoiminnan herättäjänä lienee kuitenkin toiminut Uudenmaan ja Hämeen maanviljelysseura, joka halusi tehdä kesällä 1890 kokeita eri kauralaaduilla ja pyysi lähettämään Vaasan läänistäkin tynnyrillisen siementä näytteeksi. Pian Edvard Björkenheim ehdotti johtokunnalle koekenttätoimintaa alueen maanviljelyskouluilla ja sai muiden kannatuksen. Parina vuonna 1890-luvun alussa järjestettiin seuran 20–30 neliömetrin suuruiset koekentät Orismalan ja Korsholman maanviljelyskouluille, jossa ne olivat opettajien vastuulla. Varsinkin Korsholman tutkimuksella oli vaikutusta heinänviljelyyn.

Kevätkokouksessa 1894 vt. lääninagronomi Arvid Westerling piti luennon apulantojen käytöstä. Syntyneen vilkkaan keskustelun aikana Westerling suositteli koekenttäkokeiluja tältä alalta, ja suunnitelmat lannoitekokeiluista Ilmajoella, Lapualla ja Kauhavalla etenivät pitkälle. Apulannat olisi saatu lahjoituksena helsinkiläiseltä kauppias Bensowilta ja maanviljelysseura lupasi kustantaa kalkituksen. Kokeilu kuitenkin ensin lykkääntyi, ja Mustialan maanviljelyskoulun professorin moitittua suunnitelmaa ja Westerlingin muutettua pois apulantakokeilu unohdettiin.

Pitkään maanviljelysseura oli koekenttätoiminnassa lähinnä välittäjänä. Keväällä 1902 Suomen Suoviljely-yhdistys kyseli sopivaa paikkaa koeasemalle, ja muutamia vuosia myöhemmin seuran toiminta-alueella järjestettiin lukuisia Suomen Kylvösiemenyhdistyksen sekä keskusosuusliike Hankkijan kokeita. Seinäjoella keväällä 1909 järjestetyssä maanviljelysseuran keskustelukokouksessa toivottiin jo kiinteitä koeasemia, joita seuran johtokunta päätti ryhtyä perustamaan.

Syksyllä vuokrattiin Sameli Lehtiseltä ¾ ha koekenttä seuran Seinäjoen toimitalon yhteydestä. Seuraavana keväänä alettiin valmistella koetoimintaa niin maanviljelyksellistä kuin ”demonstratsiooni tarkoituksia” varten. Ensin keskityttiin erityisesti kauranviljelyyn pohjalaisella ”mustalla” kauralla, jonka toivottiin kestävän oloja paremmin kuin Ruotsista tai Etelä-Suomesta tuodut lajikkeet. Sittemmin koemaalla viljeltiin kaikkia viljelykasveja.Vuonna 1915 koekenttä siirrettiin Jaakko Saarimaalta vuokratulle alueelle.Täällä jatkettiin kaurakokeita, vuonna 1916 viljeltiin 36 eri laatua. Seuran koetoiminta kuitenkin hiipui sihteeri Antti Hannulan erotessa toimestaan keväällä 1917.

Kokeita tehtiin myös muualla kuin seuran omalla kentällä. Keväällä 1909 maanviljelysneuvoja J. H. Roos oli lähetetty ulkomaille tutustumaan erityisesti sokerijuurikkaan viljelyyn. Retken seurauksena maakunnan tiloilla järjestettiin useina vuosina sokerijuurikkaan viljelykokeita, joiden perusteella Roos piti mahdollisena, että tohdittaisiin ryhtyä sokeritehtaiden rakentamiseen ”ainakin Etelä- ja Länsi-Suomeen ja ehkäpä Etelä-Pohjanmaallekin”. Vaikka jäsenistö ei ollut yhtä optimistista, koeviljelmiä toteutettiin vuoteen 1912 asti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kotimaisen viljan tuotannossa nostettiin määrän ohella elintärkeäksi laatu. Katovuosi 1923 kiihdytti itävyystutkimuksen tarvetta, ja maakuntaan alkoi syntyä paikallisia satotuloksien tarkkailu- ja koetoimintayhdistyksiä, joita maanviljelysseura tuki tietyin ehdoin.

Johtokunta perusti erityinen viljanviljelystoimikunnan vuonna 1930 selvittämään viljelyksen laajuutta ja suunnittelemaan sen edistämistä. Varsinainen viljelyskasvien standardisointi toteutettiin seuraavana vuonna, ja siementen laatua ja itävyyttä sekä lajittelun merkitystä korostettiin koko 1930-luvun ajan. Tuolloin jouduttiin erityisesti taistelemaan kasvitauteja ja -tuholaisia vastaan. Maanviljelysseura korosti yhä enemmän viljelijöiden oma-aloitteisuutta muistuttamalla kotikonstein tehtävistä itävyystutkimuksista ja siemenen puhdistamisesta. Vuodesta 1934 alkaen seura järjesti erityisiä kylvösiemenen puhdistuskursseja, joiden rinnalle tulivat kasvinsuojelukurssit jo pari vuotta myöhemmin.

Kun seuran oma koekenttätoiminta oli hiipunut ensimmäisen maailmansodan aikana, ajatus maakunnallisesta koeasemasta nousi esiin taas rauhan tultua. Seura aloitti vuonna 1922 kasvinviljely- ja lannoituskokeet yksityisillä tiloilla mm. siemenkauppiaiden, maataloushallituksen ja koetoiminnan keskusvaliokunnan tuella, ja koetulokset julkaistiin vuosikirjassa.

Samanaikaisesti ryhdyttiin toimiin oman koeaseman perustamiseksi. Syksyllä 1923 suunnitteilla oli Etelä-Pohjanmaan kasvinviljelykoeasema osakeyhtiö. Osakepääoma saatiin täyteen, mutta johtokunta totesi sen liian pieneksi, jotta yhtiö olisi kannattanut. Niin päätettiin luovuttaa varat Maatalouden koetoiminnan keskusvaliokunnalle, jotta maakuntaan saataisiin valtion koeasema.

Osakeyhtiön perustava kokous pidettiin Alavudella seuran kesäkokouksen yhteydessä 9.8.1924, ja lopulta se aloitti toimintansa valtion koeasemana Ylistaron Vakkilan sotilasvirkatalossa 1927. Aseman johtajat olivat tämän jälkeen säännöllisiä luennoitsijoita seuran yleiskokouksissa, ja seura hyödynsi aktiivisesti tutkimustuloksia, jotka keskittyivät nimenomaan happaman maan viljelyyn ja satoisuuden lisäämiseen.

Maanviljelysseura testasi uusia kasvilaatuja jatkossakin. Jo ennen maailmanasotaa aloitettua sokerijuurikasviljelyä jatkettiin 1920-luvun lopulla jonkin aikaa yhteistyössä Suomen raakasokeritehdas oy:n kanssa. Epäsuotuisista sääoloista huolimatta tulokset nähtiin lupaavina. 1930-luvun alussa seura toteutti mm. rehukaalin viljelykokeita sekä palkokasvi- ja rairuohokokeita.

Samaan aikaan peltoja alkoi vallata vehnä, jonka viljely levisi Etelä-Pohjanmaalla muuta maata nopeammin. Moniin pitäjiin ryhdyttiin rakentamaan pieniä vehnämyllyjä, kun siihen asti koko maakunnan ainoa mylly oli ollut Vaasan höyrymylly.

Aihe: Muutoksen tuulia, Peltoviljely | Ei kommentteja »

“Ei ole seuran arvon mukaista olla täällä kauempaa vuokralaisena”

23. 04. 2012

Muutettuaan Vaasasta Seinäjoelle kesäkuussa 1909 Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseura aloitti toimintansa vuokralla Sameli Lehtisen talossa. Oman talon rakentamisesta tai valmiin ostamisesta keskusteltiin usein maailmansotaa edeltävinä vuosina, mutta vuokrasuhde nähtiin niin edulliseksi, ettei tositoimiin ryhdytty.

Tontteja seuran hallussa näyttää kyllä olleen 1910-luvulla jo kaksi, mutta molempia pidettiin liian pieninä taloa varten. Siksi ostettiin kauppias Hugo Kaijalta Jeriko-niminen palstatila. Samoihin aikoihin perustettiin myös rakennusrahasto, johon yritettiin saada lahjoituksia maamiesseuroilta, yhteisöiltä ja yksityisiltä, tosin huonolla menestyksellä.

Lehtisen talo siirtyi vuonna 1917 osuusteurastamo Itikan omistukseen, ja tämä alkoi vauhdittaa rakennussuunnitelmia. Talvella 1919 ostettiin taas yksi tontti, tällä kertaa konduktööri Kronlundilta  70 aarin suuruinen alue, ”jonka maantienviereistä osaa oli pitemmän aikaa käytetty kauppatorina”. Kronlund omisti tuolloin lähes koko nykyisen Seinäjoen ydinkeskustan

Kaupat teki August Teräksinen omissa nimissään, sillä seura ei ollut vielä yhdistysrekisterissä ja tilaisuus olisi muuten mennyt ohi. Valittu rakennustoimikunta päätti rakennuttaa kaksikerroksisen tiilitalon ”Kansallis-Osake-Pankin ja Rukoushuoneen talon välille”. Alakertaan suunniteltiin konttori- ja liiketiloja, yläkertaan huoneita seuran tarpeisiin.

Piirustusten kutsukilpailun voitti kesällä 1919 veljesten Oiva ja Kauno S. Kallion suunnitelma, johon sittemmin lisättiin vielä kolmas kerros. Rahoitus järjestettiin Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuratalo-osakeyhtiön kautta, jonka yhtiösopimus päivättiin marraskuussa 1919 ja jonka osakepääoma oli 300 000 markkaa. Ideana oli, että seura lunastaisi osakkeet vähitellen itselleen ja lopulta hallitsisi koko taloa. Osakkeet tekivät kauppansa hyvin: ”Kyllä seuramme ottaa yhden osuuden maan. viljel. talo osuuksia ja jos meininkimme hyvin menestyy niin kaksi”, kirjoitettiin Alavudelta.

Kaikki oli hyvin siihen asti, kunnes johtokunta sai elokuussa 1920 vain yhden urakkatarjouksen. Sen loppusumma nousi yli kahden miljoonan. Nyt August Teräksinen ehdotti johtokunnassa, että kivitalon sijaan tehtäisiin pienemmälle tontille yksikerroksinen puurakennus.

Esitys hävisi äänestyksessä, mihin Teräksinen, Mikko Iipponen, Heikki Kujala ja Juho Koivisto jättivät kirjallisen vastalauseensa. Heidän mielestään oli järjetöntä suunnitella kahden miljoonan taloa tällä osakepääomalla, kun puutalo maksaisi 250 000 markkaa, ja se voitaisiin myöhemmin myydä pois ja rakentaa sitten kivitalo. Jokin ratkaisu oli tehtävä, sillä ”on suorastaan pakko Itikan talosta mitä pikemmin siirtyä pois. Ei ole seuran arvon mukaista olla täällä kauemman aikaa vuokralaisena vastoin isännän tahtoa”. Ilmeisesti Itikka olisi tarvinnut tilat kipeästi omaan käyttöönsä.

Lopulta riita pantiin poikki: johtokunta osti loppuvuodesta 1920 sille tarjotun ”Tuiskun talon” osoitteessa Koulukatu 4, ja toimisto muutti sinne 23.6.1921. Rakennuksessa oli yläkerrassa viisi huonetta sekä alakerrassa sihteerin asunto. Aluksi talossa oli myös vuokralaisia, jotka jouduttiin pian irtisanomaan, kun toimisto tarvitsi yhä enemmän tilaa.

Edit: Koulukatu 4:ssä sijaitsee nykyään kauppakeskus Lehtinen, mutta tuohon aikaan numero neljä viittasikin eteläänpäin, nykyisen sanomalehti Ilkan toimitalon kohdalle. Kiitos Nina Takalalle korjauksesta. Toimitalon sijainnin voi käydä tarkistamassa vaikkapa tästä valokuvasta, jossa näkyy myös talon laaja piha ulkorakennuksineen. Tämä vahvistaa teoriaa sitiä, että Sameli Lehtisen talo olisi ollut nykyisen Lehtisen kohdalla.

Maanviljelysseuran ensimmäinen oma toimitalo Seinäjoella osoitteessa Koulukatu 4. Postiosoitteeksi riitti silti yhä "Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseura, Seinäjoki".

Koulukadun talo oli alunperinkin tarkoitettu väliaikaisratkaisuksi, niin että oma talo tehtäisiin konduktööri Kronlundilta ostetulle tontille. Rakennustyötä ryhdyttiin suunnittelemaan keväällä 1928, mutta ei enää yksin. Seinäjoki oli kehittynyt niin, että muutkin järjestöt havittelivat sieltä toimistotiloja.

Tällä kertaa kaikki eteni kuin elokuvissa. Arkkitehti Matti Björklundin (myöh. Visanti) piirustukset olivat nähtävillä jo syyskokouksessa 1928, ja edelleen kahteen miljoonaan nousevat kulut katettiin Maatalousseurojen eläkelaitokselta saadulla luotolla. Rakennustyöstä vastasi kauhajokelainen rakennusmestari K. V. Kontusaari. Punatiiliseen, rapattuun taloon tuli kolme kerrosta sekä ullakko ja kellari. Ensimmäisessä kerroksessa oli liikehuoneistoja, ylempänä asuntoja ja konttoritiloja.

Johtokunnan kokoushuone maanviljelysseuran uudessa toimitalossa kuvattuna vuoden 1930 vuosikirjaan. Pöytä ja tuolit oli valmistettu Edvard Björkenheimin esityksestä 1892 Vaasassa maanviljelysseuran veistokoulussa. Nykyään ne sijaitsevat Seinäjoen Elinkeinotalossa ProAgria Etelä-Pohjanmaan kokoushuoneessa.

Keskelle syvintä lamaa velaksi valmistunut ”keskustalo”, kuten sitä nimitettiin,  näytti taloutensa kanssa kipuilevan viljelijän silmissä varmasti joko hulluudelta tai toivon merkiltä. Jälkimmäiseen suuntaan pyrki maanviljelysseura kallistamaan ajatusta vihkiäisjuhlassa, joka pidettiin ”ennen korkkimattojen panoa” toukokuun lopussa 1930.

Tilaisuuteen  saapui noin 250 kutsuvierasta puolustusministeri Jalo Lahdensuosta ja maaherra Bruno Sarlinista alkaen. Seuran varsinainen muutto Kauppakatu 7:ään tapahtui 1.6.1930  ja ensimmäinen johtokunnan kokous tiloissa pidettiin elokuun lopulla. Nykyinen katunumerointi poikkeaa tässäkin 80 vuoden takaisesta: talo sijaitsi Epstorin eteläsiiven kohdalla, jonka osoite on nykyään Kauppakatu 5.

Saman katon alle muuttivat Etelä-Pohjanmaan maataloustuottajain piiriliitto, Etelä-Pohjanmaan Puhelin Oy ja Etelä-Pohjanmaan Metsänhoitolautakunta, minkä nähtiin helpottavan sekä järjestöjen yhteistyötä että väen asiointia. Alakerran liikehuoneistoissa toimi 1930-luvun aikana mm. kirjakauppa, apteekki, lääkärin vastaanotto, parturi ja sekatavarakauppa.

Entiseen tapaan maanviljelysseura lunasti talon osakkeet vähitellen itselleen. Vanhaa toimitaloa eli eteenpäin vuokrattua ”Maaseuran taloa” ja jäljelle jääneitä tontteja yritettiin myydä pois pitkin 1930-lukua, ja lopulta talon osti itselleen syksyllä 1939 puhelinyhtiö, joka nyt muutti pois seuran uudesta toimitalosta.

Rakennustyötä varten perustettu Etelä-Pohjanmaan maanviljelysseuratalo-osakeyhtiö purettiin juuri ennen jatkosotaa, koska sen erilliset omistukset osoittautuivat haitallisiksi välirauhan omaisuudenluovutusverotuksessa.

 

Aihe: Aikakausien kuvia, Muutoksen tuulia | 2 kommentteja »

« Older Entries